Huomenta. Kotiuduttiin eilen sairaalasta ja nyt opetellaan elämään kotona. Bamse syö ja nukkuu, eikä juur kitise. Mut öisin olis kiva kyllä, jos nuori herra ei niin paljon seurustelisi. Päivisin kyllä uni maittaa :D
Ei sitten tarvinnutkaan lähteä sunnuntaina Pispalan portaita tassuttelemaan, kuten olin uhannut, vaan supistukset alkoivat heti aamusta. Välillä siis pelkkä uhkaus riittää :P Klo18 alettiin kellottamaan ja klo23 tulikin jo lähtö laitokselle. Siitä ei sitten menny kuin vajaa seitsemän tuntia, kun suloinen otus, Bamse työnimeltään, syntyi. Samalla myös unelmani toteutui eli sain synnytettyä ilman epiduraalia. Se olikin ainut ja hartain toiveeni ajatellen synnytystä. Kipujahan tietty oli, todella pahoja sellaisia, mutta ne kestettiin noitumalla kuin merimies ja oikeesti, samantein ne unohtuivatkin. Ei kyllä jäänyt minkäänlaisia traumoja, hieno kokemus vain.
On se muuten ihme kanssa, että kuinka paljon isän läsnäolo synnytyksessä voi auttaa. Se että pitää kädestä vain kiinni, auttaa niin paljon kestämään. Ei voi muuta kuin nostaa hattua synnytyksessä mukana olleille miehille, joutuvat katsomaan toisen kipuja ja tuskaa, eivätkä voi mitenkään auttaa.. Sivustakatsojankaan rooli ei ole aina helppo. Itse olen ikuisesti kiitollinen, että mies lähti mukaan synnytykseen.
Iso kiitos kaikille onnitteluista. Hämmästyin aivan, kuinka moni oli onnitellut. Palailen taas piakkoin, kun arki alkaa löytämään uransa!
